fbpx

Blogi: Eve Hotti – isäni itsemurhasta selviytyminen

Joulun alus 2003 oli minulle yhtä tavallinen kuin kaikki sitä edeltäneet. Joulupukille oli kirjoitettu jo aika päivää sitten, ehkä jopa useampaan otteeseen, mikäli ensimmäisestä tai toisesta kirjeestä oli päässyt unohtumaan joitain tärkeää. Odotin innolla joulupukin tapaamista ja sitä maagista tunneta jouluaaton aamuna, kun lumi mummolan pihatiellä oli öisen pyryn jäljiltä vielä koskematonta. Okei, tuona vuonna olin 9-vuotias, joten en tiedä ketä yritän huijata, sillä totta kai mielessäni pyöri eniten se, että toisiko pukki sinä vuonna lahjoja ja mikäli toisi, niin kuinkakohan monta. 

Tuona kyseisenä jouluna olin saanut myös ensimmäistä kertaa luvan järjestää muutamalle luokkatoverilleni pikkujoulut. Äiti oli vielä töissä juhlien alkaessa, joten on sanomattakin selvää kuinka vastuulliselta ja ”aikuiselta” olo tuntui, kun saimme keskenämme tilata pizzaa läheisestä pizzeriasta. Hyvin alkanut ilta sai kuitenkin täysin odottamattoman suunnan, kun äitini saapui kotiin seurassaan useampi aikuinen, keitä en entuudestaan tuntenut. Nämä entuudestaan minulle tuntemattomat henkilöt pyysivät meitä keskeyttämään juhlat ja kaikkia vieraita lähtemään omiin koteihinsa. Vieraiden poistuttua nämä henkilöt kuitenkin paljastuivat isäni kollegoiksi poliisilaitokselta sekä kaupungin sosiaalityöntekijäksi. He olivat tulleet kertomaan meille suru-uutisen isäni itsemurhasta. 

Eve Hotti toimii Apua Ajoissa! -itsemurhien ehkäisyhankkeen mainoskasvona.

Isäni itsemurhan jälkeen saimme paljon tukea ja apua eri tahoilta, jotka halusivat varmistaa kuinka me äitini kanssa jaksaisimme. Muistan, että joitain kuukausia isäni itsemurhan jälkeen tuo sama sosiaalityöntekijä tuli meille käymään kotiin. Äitini oli opettanut minut pienestä pitäen puhumaan tunteista ja korostanut puhumisen tärkeyttä vertauskuvalla sydämestä, joka oli kuin lasipullo, joka kestää tietyn verran tukahdutetuista tunteista aiheutuneita solmuja, mutta kun mihin tahansa sydämeen tulee solmuja liikaa, se täyttyy ääriään myöten ja lopulta rikkoutuu kuin lasipullo. Äidin opetuksista huolimatta koin hämmennystä ja toisinaan jopa ahdistusta siitä, miten paljon tämä sosiaalityöntekijä toivoi minun puhuvan ja reflektoivan tunteita, joita isäni itsemurha minussa herätti. Olin pienestä pitäen ja perheeni ainoana lapsena ollut aina vähän pikkuvanha, mutta tiukkoja tilanteita kohdatessani olin yhtä pieni ja hauras kuin kuka tahansa muukin 9-vuotias. Muistan elävästi kuinka sosiaalityöntekijä pyysi minua piirtämään paperille kuvan itsestäni ja värittämään sinisellä liidulla kaikki ne kohdat, joissa isän menettäminen tuntui. Tilanne tuntui epätodelliselta ja sen sijaan, että olisin värittänyt kohtia, joissa suru oikeasti tuntui, väritin kohtia, joita ajattelin muiden haluavan minun värittää. Vaikka tarjotun avun tarkoitusperät olivat hyviä, niin jälkikäteen ajateltuna olisin toivonut, että asiassa olisi edetty vielä enemmän lapsen, minun, ehdoilla. 

Oman kokemukseni mukaan lapsen ja aikuisen suruprosessit eroavat paljonkin keskenään. Jokainen henkilö tietysti reagoi erilaisiin kriisitilanteisiin yksilöllisesti, mutta kärjistetysti voisi sanoa, että siinä missä aikuinen kriisitilanteen kohdatessaan vajoaa aluksi pohjalle nousten sieltä hiljakseen ylöspäin, ottaa lapsi niin sanotusti kaksi askelta eteen ja yhden taakse. Katsoessani taaksepäin omaa nuoruuttani isäni menetyksen jälkeen, vaikuttaa siltä, että joka kerta, kun opin elämästä lisää ja sain sitä kautta uusia työkaluja, joilla käsitellä elämän erilaisia koukeroita, jouduin aina palaamaan takaisin käsittelemään isäni kuolemaa uusin silmin. Surua tuntui olevan kahden ihmisen edestä käsiteltävänä: omani keskellä yritin samalla ymmärtää isäni murheita sekä syitä, jotka mahdollisesti johtivat hänen tekemäänsä päätökseen. Tunteiden tasolla elämä oli välillä hyvinkin aaltoilevaa vaikkei koskaan täysin mahdotonta. 

Lopulta käsittelemätön traumani purkautui viiltelynä

Tilanteeni muuttui radikaalisti aikuistumisen kynnyksellä ollessani 19-vuotias. Vaikka äidiltäni olin saanut vankan pohjan puhumisen taidolle, olin silti aina onnistunut puhumaan asioista itse ”ongelman” ympäriltä enkä niinkään siitä, mikä oikeasti painoi. Olin siis vuosia puhunut kaikesta muusta paitsi siitä, mitä tunteita isäni itsemurha minussa aidosti herätti. Pitkään jatkunut tunteiden purkittaminen sisälleni kostautui siten, että olin itselleni liian ankara enkä arvostanut itseäni. Liiallinen ankaruus ja arvostuksen puute heijastui elämäni ihmissuhteisiin, kunnes se purkautui loppuen lopuksi viiltelynä. En minä, eikä avukseni tuolloin saapunut hoitohenkilökunta ehkä tajunnut kuinka vakavasta tilanteesta oikeastaan oli kyse. Koin hoitohenkilökunnan toimesta vähättelyä tilannettani kohtaan ja se aiheutti minussa välitöntä häpeää ja halua painaa asia villaisella. Tämmöisten tapausten seurauksena onkin helppo todeta, että mielenterveysongelmien ja itsemurhien vähentämiseksi tehtävää olisi vielä paljon. Jotta ottaisimme askeleita enemmän oikeaan suuntaan, tulisi hoitoon tai terapiaan pääsemisen kynnyksen madaltamisen sekä odotusajan radikaalin lyhentämisen lisäksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia sekä muita ensisijaisessa kontaktissa itsetuhoisen ihmisen kanssa olevia henkilöitä kouluttaa enemmän. Koulutuksen tulisi tähdätä siihen kuinka reagoida tilanteissa, joissa ihminen on riskissä satuttaa tai on jo satuttanut itseään. Vaikka jokainen alan ammattilainen ei kohtele potilaitaan kuten minua kohdeltiin ollessani 19-vuotias, on jokainen tämmöinen kohtaaminen aina liikaa ja riski, jollaista ei pitäisi uskaltaa ottaa. Pahimmassa tapauksessa kokemukset oman hädän vähättelystä voivat ohjata avun tarpeessa olevaa tekemään päätöksiä, jotka uhkaavat henkeä. 

Viiltelytapauksen jälkeen meni vielä muutama vuosi ennen kuin totaalinen seinä tuli vastaan. Olin ollut pitkään sairaslomalla ja päivät lipuivat vain ohi tekemättä juuri mitään. Kaikkien epämääräisten ja ahdistavien päivien keskeltä muistan kuitenkin yhden hyvin kirkkaasti. Tuona päivänä muistan kokeneeni suurta pettymystä siihen, kuinka elämä ei näyttänytkään siinä hetkessä sellaiselta, kuin mistä olin aikaisemmin muutamia vuosia takaperin vielä uneksinut. Muistan kuinka raadolliselta tuntui hetkeksi pysähtyä ja uskaltaa antaa mielen vaeltaa tulevaisuuteen. Tarkemmin ottaen sellaiseen tulevaisuuteen, jossa asiat olisivat jatkuneet samalla mallilla kuin mitä ne nyt olivat, ilman sen suurempia muutoksia. Jos olen rehellinen, niin en pitänyt siitä, mitä näin ja kuinka elämäni tulisi jatkumaan ellen kohtaisi silmästä silmään niitä asioita, joista niin kauan olin vältellyt puhumasta. En halunnut, että menneisyydessä kokemani asiat määrittelisivät sen, millaista elämäni tulisi tulevaisuudessa olemaan ja niin päätin aloittaa terapian.

Matkani kohti ymmärrystä jatkuu edelleen

Jälkikäteen ei ole vaikeaa sanoa, etteikö terapian aloittaminen olisi ollut yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Päätös ei ollut helppo, mutta se oli välttämätön matkallani kohti sitä ihmistä, joksi olen muotoutunut ja osittain yhä muotoutumassa. Kokemani jälkeen koin suurta halua auttaa muita saman kokeneita ja pohdin pitkään, että mistä voisin aloittaa. Vuonna 2016 sain mahdollisuuden näytellä kahden kauden ajan yhtä päärooleista Ylen Sekasin -sarjassa. Sarja kertoo neljän nuoren aikuisen tarinan mielenterveysongelmien kanssa. Uskon, että omakohtainen kokemus isäni itsemurhasta ja oman jaksamisen hiipumisesta auttoivat minua suoriutumaan paremmin saamastani roolista. Koin sarjassa mukana olemisen mullistavaksi, sillä sitä kautta sain vahvistuksen sille, että minkälaisten aiheiden parissa haluaisin työskennellä jatkossakin. Sarjan kautta päädyin puhumaan julkisesti haastatteluissa ja eri tilaisuuksissa omista kokemuksistani ja näin olen pyrkinyt omalta osaltani hälventämään aiheen ympärillä yhä leijuvaa stigmaa. Toisinaan pohdin, että mitkä seikat ovat edesauttaneet minua siinä, että olen tässä kohtaa elämässäni tässä tilanteessa ja voin hyvin. Uskon, että se on yhdistelmä läheisteni ja ennen kaikkea äitini luomaa avointa keskustelun ilmapiiriä, omaa uskallusta tarttua kiinni vaikeisiin selvittämättömiin asioihin sekä upeaa apua, jota olen matkan varrella ammattilaisilta saanut. Ymmärrän, että jokaisen lähtökohdat asioiden selvittämiseksi eivät aina ole samat, mutta uskon siihen, että jokaisella meillä on mahdollisuus selvitä niistä, jos vain uskallamme olla tarpeeksi rohkeita ottamaan ensimmäisen askeleen kohti uutta taivalta. Oma mottoni onkin aina ollut, että jos omalla tarinallani pystyn rohkaisemaan edes yhtä ihmistä tuolle samaiselle matkalle, jolla itse kävin, on kaikki puhumiseni aiheesta ollut sen arvoista.

Apua Ajoissa! -hankkeessa pyritään ehkäisemään itsemurhia

Etelä-Savon ja Keski-Suomen alueilla kuolee enemmän ihmisiä itsemurhiin kuin muualla Suomessa. Apua Ajoissa! -hankkeen avulla pyritään vähentämään itsemurhia ja parantamaan alueen mielenterveyspalveluja. Blogitekstin kirjoittaja Eve Hotti toimii hankkeen mainoskasvona ja levittää sanomaa aiheesta.

Lue lisää hankkeesta: https://etela-savo.fi/muutosohjelma/apua-ajoissa-hanke/